90-vuotis historiikki

Lue koko historiikki >>

Pikaluistelun asemaa maailman urheilun kartalla voi verrata kokonaisuudessaan vaikkapa kiitämiseen Linnanmäen vuoristoradalla. Suomenkin pikaluistelun vaiheet sisältävät voimakkaita nousun ja laskun vuorotteluja. Sama ilmiö on seurannut erityisesti viimeisten vuosikymmenten aikana myös lajin niin kutsuttuja suuria, Hollantia, Norjaa, Neuvostoliittoa, Saksaa ja Yhdysvaltoja.

Kuin vuoristoradalla

Huomaan arvioineeni pikaluistelun viisitoista vuotta sitten ilmestyneessä ”Urheilutieto” kirjassa ”ortodoksiseksi lajiksi”, jossa matkoja ja pistelaskua on joskus vähän muutettu, mutta muuten eletty aika vahvasti vanhoissa tunnelmissa. Osittain tämä arvio on vielä tänäänkin hyväksyttävissä, mutta toisaalta on annettava tunnustus kansainvälisen luisteluliiton (ISU) pyrkimyksille piristää lajia ja yrittää saada se maailmassa laajemmalle pohjalle kuin millä se lepää.

On vaikea arvioida pitävästi miten paljon yleisluistelun rinnalle 1972 tulleet lyhyitten matkojen arvokilpailut ovat käytännössä lisänneet lajin suosiota, tai onko olympiaohjelmaankin päässyt ”Short Track” kasvattanut merkittävästi pikaluistelun voimaa. Ainakaan Suomessa ei sellaista tuntua ole, vaikka Leo Linkovedestä tulikin sprintterien ensimmäinen maailmanmestari 27 vuotta sitten.

Vauhdin paraneminen kaikilla matkoilla loistavien hallien, uusittujen luistimien ja luistinasujen sekä kehittyneen valmennuksen avulla lienevät kuitenkin ne nykyajan vaatimat tehokeinot, joilla maailman vanhin järjestäytynyt talviurheilu voi jatkossakin hengittää. Mutta kekoon on hyödynnettävä kaikki muukin harrastusta lisäävä toiminta rullaluistelusta maratonmatkoihin.

Seuraaminen vaatii syventymistä

Useita lajeja arvioidaan nykypäivinä niiden kyvyllä vetää katsojia, jos ei kilpailupaikalle, niin ainakin televisiokuvan ääreen. Pikaluistelu on sen verran konstikas laji, että siitä voivat ruudun ääressä nauttia parhaiten vain ne, jotka ovat jyvällä sen luonteesta. Ainakin 10000 metrin luistelun = 25 kierrosta 400 metrin radalla, on moni tuntenut pitkästyttäväksi.

Tämä pulma on nyt poistumassa ISU:n hyväksyttyä pisimmille matkoille nk. kvartettilähdön, jolloin radalla ei kierrä kerrallaan vain yksi pari, vaan useampia. Se voi puolestaan aiheuttaa katsojille joksikin aikaa vaikeuksia tajuta kilpailijain järjestyksen täsmällisesti, mutta kuviin liittyvä grafiikka on toki numerotietoineen jo tänään selkeyttävää. Asiantuntevat selostajat ovat myös kuvan apuna, radiossa suorastaan ainoina ja ratkaisevina tukipylväinä kuuntelijoille.

Liikkeelle jo ennen liittoa

Suomalainen pikaluistelu lähti liikkeelle sekä kansallisesti että kansainvälisesti jo ennen liiton perustamista. Helsingfors Skridskoklubb (HSK) perustettiin jo 1875. Ensimmäiset kilpailut järjestettiin Suomessa 1883 ja ensimmäiset SM-tittelit olivat jaossa 1897. Silloin saatiin ensimmäiseksi mestariksi pietarilainen Nikolai Krjukov, joka nousi kaksi lyhintä matkaa voittaneen Gustaf Estlanderin edelle. Estlander osallistui EM-kisoihin ensimmäisen kerran 1897 Amsterdamissa, johon matkusti omalla kustannuksellaan. 176-senttinen 82-kiloinen suomalainen oli kaikilla matkoilla toisena. Mestari oli edellisen vuoden tapaan kaikki matkat voittanut Saksan Julius Seyler.

Seuraavana talvena tuli helsinkiläisen Estlanderin vuoro. 21-vuotias arkkitehti voitti kaikki matkat kotiradallaan Helsingin Pohjoissataman jäällä. Osanotto ei ollut kansainvälisesti värikäs, sillä mukana oli kuusi suomalaista, kaksi venäläistä„ ja yksi norjalainen. Aikaisemmin mainitun ensimmäisen Suomen mestarin Krjukovin piti olla Venäjän valtti, mutta hänen kilpailemisensa päättyi kaatumiseen ensimmäisellä matkalla. Hämmästyttävintä oli, että Estlander teki sohjoisesta säästä ja lumipyrystä huolimatta kaikilla matkoilla uudet Suomen ennätykset: 49,2 – 2.36,8 – 9.28,8 ja 19.21,4. Hän voitti samana talvena myös Suomen mestaruuden.

Suomen ensimmäisen pikaluistelun Euroopan mestarin luistelu-ura jäi lyhyeksi. Mestaruuttaan seuranneena talvena hänen sijoituksensa olivat EM-Davosissa: 500 ja 10000 m 3., 1500 ja 5000 2., mutta silloin ei yhteiskilpailussa tunnettu kuin mestari. MM-kisoissa hän luisteli vain kahdesti. Pietarissa 19-vuotiaana nuorukaisena 1896: toisena kolmella matkalla ja pykälää alempana 500:lla, mutta hopeaa ei sen ajan tyyliin jaettu. Kaksi vuotta myöhemmin hän sijoittui myös hyvin eri matkoilla: kolmas kaikilla muilla paitsi 5 000 metrillä, jolla oli viides. Mies lopetti luistelun yhtäkkisesti ja siirtyi purjehdukseen, jossa osallistui noin 1500 kilpailuun. Hän oli myös veneenrakentajana yksi maailman kuuluisimmista. Muutti myöhemmin Ruotsiin ja vaihtoi myös kansallisuutta, mutta hänet on syytä muistaa yhtenä suomalaisen luistelun läpimurtajista.

Ensimmäinen pikaluistelun maailmanmestari

Vielä suuremmin kunnioituksen tuntein on syytä lähestyä ensimmäistä maailmanmestariamme Franz Fredrik Wathenia. Hänenkään uransa ei ollut kovin pitkä, mutta menestyksellä siloiteltu. Wathen kuoli 36-vuotiaana 1914 äkilliseen sairauteen.

Elettiin vuotta 1901 ja maailmanmestaruuksista luisteltiin Tukholmassa 12 miehen voimin: Ruotsi 7, Norja ja Suomi 2, Hollanti 1. Euroopan mestari, Norjan Rudolf Gundersen oli suosikki, mutta hän kykeni voittamaan vain 5 000 metriä. Suomen ”Vati” kaikki muut. Maailmanmestarin kruunun valtaus aiheutti riemun Suomessa. Kaikki oli kuitenkin viimeisen matkan varassa, sillä kymppi oli hänen heikoin matkansa. Mutta kuten Suomen Urheilulehden reportteri, professori Heikki Klemetti kirjoitti: ”…. kiukku ja jääräpäinen sitkeys, ne hänet vapsahaisena lennättivät.” Vajaat kaksi kuukautta vaille 23-vuotias mestari lähetti itse Suomeen sähkeen: ”Vastaanotto nurja, sää hurja, jää kurja”.

Vuotta myöhemmin Wathen ei ollut MM-Helsingissä parhaimmillaan: 500 m 2,.5000 m 3., 1 500 m 4. ja kaatuminen kympillä eivät vastanneet pääkaupunkilaisen liikemiehen toiveita. Jussi Viinikainen voitti kaksi matkaa ja Norjan Gundersen yhden, joten kenestäkään ei tullut mestaria, koska siihen vaadittiin ykköstila kolmella matkalla.

”Vati” otti nimiinsä kaikkiaan kuusi Suomen mestaruutta. Hän voitti vielä MM-kisoissa 500 m 1903, samana talvena saman matkan myös EM-kisoissa ja 5 000 m EM-kisoissa 1905. Tällöin oli Tukholman jäällä jo uusi suomalaisnimi, 19-vuotias Johan Wikander. Norjalaiset boikotoivat vuoden 1905 EM-kisoja, joten kamppailu käytiin Suomi-Ruotsi linjalla. Nuori tähti tarvitsi mestaruuteen voitot 500 ja 1 500 metrillä, kolmannen tilan vitosella ja toisen kympillä. Pisimmän matkankin voitto tuli Suomeen Walter Ylanderin luistelemana. Wikander voitti Suomen mestaruudet 1905-06 ja 1910. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen maailmanennätyksen tekijä luisteltuaan Davosin MM-kisoissa 1908, vajaat kaksi viikkoa Suomen Luistinliiton perustamisen jälkeen, pikamatkalla 44,8. 1500 metrin ME:kin 2.23,4 oli hänen hallussaan hetken, kunnes radalle tuli Norjan Oscar Mathisen ja pani 2,5 sekunnilla paremmaksi. Suomen järjestäytyneen luistelun ”esikautena”, ennen liiton perustamista ehti siis viisi miestä yhdentoista kauden aikana Suomen mestareiksi.

Liitto syntyy

Lainaan Luisteluliiton synnyn vuoden 1937-38 vuosikirjasta, jossa tarkastellaan kolmen vuosikymmenen toimintaa: ”Suomen Luistinliitto perustettiin tammikuun 26 päivänä 1908 Helsingissä kokouksessa, joka oli kutsuttu koolle silloisen palomestarin Gösta Waseniuksen aloitteesta. Tässä kokouksessa olivat edustettuina Helsingin, Tampereen ja Viipurin Luistinklubit, joitten lisäksi Luistinliittoon sen ensimmäisenä toimintavuotena liittyivät vielä Turun Urheilunystävät, Vaasan IS, Hangon IK ja Oulun Luistinseura. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin vapaaherra R.F. von Willebrand.”

Kertomuksesta käy edelleen selville, että liiton heikon toiminnan ja tiukkojen sääntöjen johdosta ulkopuolelle jääneet seurat alkoivat liittyä yhteen ja järjestää kilpailuja. Tästä seurasi piristymistä myös liiton seuroissa. Mestaruuskilpailut järjestettiin sekä kauno- että pikaluistelussa. Närää herätti se, että liiton jäseneksi pääsi vain yksi seura kustakin kaupungista. Aluksi saivat samoissa kilpailuissa kilpailla niin liiton kuin ”villienkin” seurojen jäsenet.

Tilanne kuitenkin kiristyi. Myös SVUL otti luistelun ohjelmaansa. Vuodesta 1913 lähtien järjestettiin vuosittain kahdet SM-kilpailut. Osittain kolmetkin, sillä ruotsinkieliset järjestivät omat Svenska Finlandin kilpailut, joissa tuleva Suomen kaikkien aikojen parhaaksi nouseva Clas Thunberg tuli mestariksi 1914. Joulukuun 16. 1917 hankala tilanne purkautui SVUL:n suostuessa lopettamaan luistelujaostonsa toiminnan, kehottaen jäseniään liittymän Luistinliittoon. Liitto viivytteli omaa päätöstään, ja vahvisti sopimuksen vasta 13. lokakuuta 1918, jolloin liittoon hyväksyttiin SVUL:n jaostosta 10 seuraa, mm. Tampereen Pyrintö, Hämeenlinnan Tarmo, Kuopion Luistinseura ja Helsingin Luistelijat.

Ensimmäinen vuosikymmen mestaruuksitta

Luistinliiton ensimmäisen kymmenvuotiskauden 1908-17 kansainväliset menestykset eivät johtaneet mestaruuksiin asti. Edellä mainittiin jo John Wikanderin pikamatkan voitto MM-kisoissa 1908. Gunnar Strömsten hankki yhteispisteiden hopeaa 1912 Oslossa sijoituksillaan pikamatkasta pisimpään: 4 – 2 – 3 – 2. Wäinö Wickström puolestaan pronssia viimeisissä MM-kisoissa 1914 ennen ensimmäistä maailmansotaa. Seuraavat kilpailut olivat vasta 1922.

EM-kilpailuissa oli sama tahti. Strömsten oli myös Tukholman EM-kisoissa vuoden 1912 hopeamitalisti. Pietarin ja Berliinin EM-kisoihin suomalaiset eivät osallistuneet, ja sitten tuli myös EM-kisoissa seitsemän vuoden tauko.

Luistinliiton alaisuudessa oli ensimmäinen Suomen mestari 1908 viipurilainen Antti Wiklund (ent.Kursanoff). Seuraavana talvena mestaruus jäi jakamatta. Wikander palasi mestariksi 1910 kolmen vuoden tauon jälkeen. MM-pronssimitalisti Wickström otti mestaruuden kahdesti. 24-vuotias Julius Skutnabb nousi esiin Suomen mestarina 1914 ja toisti temppunsa -16 ja -17. Siinä välissä oli mestarina Tampereen Pyrinnön Arvo Tuomainen, joka vielä siinä vaiheessa kuului SVUL:n miehiin, mutta sai luistella mukana. 1914 hän voitti SVUL:n mestaruuden ja samoin myös SM- talvenaan.

Vuoden 1918 keskeytys

Liiton toinen vuosikymmen alkoi tummentuneen taivaan alla. Yhteiskunnalliset ristiriidat aiheuttivat totaalisen tauon myös luistelurintamalla. Kansalaissota heitti varjonsa pitkäksi aikaa kaikkeen. SM-kilpailut jäivät 1918 pitämättä, kansainväliset yhteydethän menivät poikki jo kolme vuotta aikaisemmin. Jälkinäytöksissä erotettiin yhteisistä liitoista ne työväen urheiluseurat ja urheilijat, jotka olivat osallistuneet sotaan punaisten puolella. Erotetut perustivat Työväen Urheiluliiton, joka järjesti omat mestaruuskilpailunsa vuosittain 1922 alkaen.

”Thunbergiadi”

Luistinliiton toinen vuosikymmen alkoi käytännössä 1919, jolloin Tampereen Arvo Tuomainen pääsi jälleen oikeuksiinsa SM-kilpailuissa. Ura oli alkanut piirinmestaruuskilpailuissa 1908 ja sitä kesti vuoteen 1923 asti, jolloin hän saavutti kolmannen mestaruutensa. 1919 hänestä tuli Oslon Frognerilla pohjoismaiden mestari harvinaisella aikataululla. Liikenneyhteyksien vuoksi hän pääsi paikalle vasta kun 500 metrin ensimmäinen pari lähti matkaan, tempaisi luistimet jalkaansa ja – selvisi kierroksesta 45 sekuntiin eli alle oman Suomen ennätyksensä! Tamperelainen voitti toisen kerran pohjoismaiden mestaruuden kaksi vuotta myöhemmin.

Muuten oli vuosikymmen Clas Thunbergin. Ensimmäinen SM 1920, sitten -22, -24, -27 ja -28. Hän olisi ilmeisesti ollut vielä rikkaampi kansallisista mestaruuksista, jos ei olisi ollut niin paljon ulkomailla harjoittelemassa ja kilpailemassa. Hänen maailman valloituksensa oli täydellinen. Tätä kirjoitettaessa eletään vuotta 1998. ”Clasun” viimeisistä olympiamitaleista on kulunut seitsemän vuosikymmentä. Ja yhä hän on saaliineen 5 kultaa, 1 hopea ja 1 pronssi talviolympiakisojen menestyneimpien urheilijain tilastossa neljäntenä kolmen hiihtäjän jälkeen!

Ja mitä kaikkea muuta helsinkiläinen rakennusmestari ehtikään saavuttaa: viidesti maailmanmestari (-23, -25, -28, -29, ja -31), neljästi Euroopan mestari (-22, -28, -31, -32. MM-kisoissa 14 ja EM-kisoissa 17 matkavoittoa. Maailmanennätyksiä 500 m 42,6 -31, 1000 m 1.28,4 -30 ja 3 000 m 5.19,2 -32. Nämä numerot ja hänen 28 Suomen ennätystään löytyvät toisaalta tässä lehdessä. Ne ovat tuttuja vanhemmalle luisteluväelle, sillä niillä on herkuteltu vuosikymmenestä toiseen. Eikä todellakaan syyttä. Tässä yhteydessä voi muistaa Luistinliiton toisen ja osittain kolmannenkin vuosikymmenen suurta miestä otteella ”Simeonin silmäkulmasta”-pakinasta 1935: ”Tyynperi”— Tuunperi, oikaisee arvoisa lukija. Ei, Tyynperi, sanomme me. Sillä jokainen väärentämätön helsinkiläinen sanoo Tyynperi, ja Tyynperi on itse helsinkiläinen. Miksi kansa puhuu niin paljon Tyynperistä ? Siksi, että Tyynperi antaa aina puheenaihetta itsestään. Joka ainoa Herran talvi, väliin kesälläkin. Jollei hän voita maailman- tai Euroopan mestaruutta, lyö hän maailman tai Euroopan ennätyksen, ja jollei hän tee sitä, saa hän hummerimyrkytyksen, katkaisee kuusi kylkiluuta alppikiipeilyssä ja halkaisee polvilumpionsa tai seurustelee sitten Norjan kuninkaan kanssa. Viimeksi mainittu ja Tyynperi ovatkin hyviä ystäviä keskenään.” (1931).

Thunbergin ohella kantoi kansainvälisestä mestaruudesta huolta kolminkertainen Suomen mestari Julius Skutnabb, joka voitti Chamonixïssa 10000 metrin olympiakullan lyötyään Thunbergin kolmella sekunnilla. 5000 metrillä hän sai hopeaa ja yhteispisteissä pronssia. Vielä 38-vuotiaana hän luisteli hopeaa vitosella 1928 Sankt Moritzissa. Euroopan mestariksi helsinkiläinen palotarkastaja kruunattiin 1926. Kuudessa MM-startissa hän sijoittui parhaimmillaan kolme kertaa viidenneksi. St. Moritzissa hankki 500 m:llä pronssia liittoa vaihtanut TUL:n mestari ja työläisolympialaisten hopeamitalisti Jaakko Friman.

1920-luvulla oli tapeetilla myös kaksi tässä vielä mainitsematonta luistelijaa, Suomen mestarit mallia -25 ja -26 Uuno Pietilä ja -29 ja -30 Ossi Blomqvist. Pietilä oli MM-kakkonen sekä 1924 että -25 ja EM-pronssimitalisti viimeksi mainittuna vuotena.

Waseniuksen kausi

1920- ja 1930-lukujen vaihteessa pelataan kymmenvuotiskausien taitteen molemmin puolin samoilla nimillä. Thunberg jatkoi kansainvälistä uraansa aina vuoteen 1935, mutta viimeiseksi MM- vuodeksi jäi 1931, EM tuli vielä 1932. Lake Placidin talvikisoihin hän ei lähtenyt sikäläisten yhteislähtökilpailujen vuoksi. Vuosikymmenen taitteen kaksinkertainen mestari Ossi Blomqvist voitti mestaruuden vielä 1936. Hän oli mukana sekä 1928, 1932 että 1936 talviolympiakisoissa, joissa paras sijoitus oli 5. tila Garmisch-Partenkirchenin 10000 metrillä. EM-kisoissa hänen parhaat sijoituksensa olivat vuosien 1931 ja -32 hopeat, MM-kisoissa 5. tila -32.

Ossi Blomqvistin merkitys suomalaisessa luistelussa ei rajoittunut vain aktiivikauteen, sillä hän oli rakentava ja kireitäkin tilanteita tasapainottava järjestömies, Helsingin Luistinkiitäjien puheenjohtaja 1937-49, Luisteluliiton varapuheenjohtaja 1938-52 ja puheenjohtaja kuolemaansa 1955 asti. 1932 talviolympiakisoissa Blomqvist oli ainoa suomalainen, mutta Garmisch-Partenkircheniin lähdettiin viiden miehen voimin. Kauppatieteen ylioppilas Birger Wasenius luisteli itsensä mitaleille kolmella matkalla: hopeaa kahdella pisimmällä, pronssia 1500 m:llä. 24-vuotias helsinkiläinen oli voittanut Suomen mestaruudet jo 1933, -34 ja -35, ja jatkoi kansallisten mestaruuksien keräilyä vielä olympiakisojen jälkeenkin 1937-39. MM-kilpailuissa 1934 Helsingissä oli maailmanmestaruus jo lähellä, toinen MM-hopea tuli 1937, mutta täyttymys vasta kaksi vuotta myöhemmin. Suomen kolmas maailmanmestari palkittiin kotiyleisön edessä Helsingissä. Arvoitukseksi jää mihin asti 32 kertaa Suomen ennätyksiä parantanut reservin vänrikki Wasenius olisi noussut, ellei hän olisi kaatunut Laatokanjärven taisteluissa jo 2.1.1940.

GaPassa kuului iloisiin yllättäjiin vasta 19-vuotias Antero Ojala 5 000 metrin pronssillaan. 1931 ja -32 oli Suomen mestari Åke Ekman.

Naiset mukaan

1930-luvun iloisiin tapahtumiin kuului naisten mukaantulo SM-tasolle. Mestari oli vuodesta 1933 lähtien aina vuoteen 1945 asti – vuosina 1940 ja -42 ei kilpailuja pidetty – Verne Lesche, sekä vielä 1949. Verne‚ aloitti luistelun jo koulutyttönä, otti ensimmäisen MM-hopeansa 18-vuotiaana 1936, vuotta myöhemmin pronssia, 1938 jälleen hopeaa ja sitten Tampereella talvisodan syttymisvuotena hän oli jo maailmanmestari. Norjaan myöhemmin rva Wanbergiksi avioitunut Verne‚ oli toistamiseen maailmanmestari 1947, ja pistesijoilla vielä kahtena seuraavana vuotena. Paransi Suomen ennätyksiä peräti 32 kertaa.

Lassi Parkkisen kausi

1938 nimensä Suomen Luisteluliitoksi parannelleen liiton neljänneltä vuosikymmeneltä jäi kolme vuotta ilman maan mestaruuksien ratkaisuja. MM- ja EM-arvoistakaan ei päästy kamppailemaan 1940-46. Tämä vuosikymmen toi rakentavan piirteen maamme luisteluun. SLL:n ja TUL:n joukkueet kohtasivat ensimmäisen kerran 1941, seuraavana vuotena oli jo ensimmäinen TUL:n mies, nuorten sarjan Mauri Suomalainen maajoukkueessa Ruotsia vastaan. Samoilla radoilla oli harjoiteltu ja yhteisiin SM-kilpailuihin päästiin 1943. Luisteluliitto liittyi SVUL:oon 1947. Katkoksia ja kahinoita tuli vielä matkan varrella, mutta erilaisin yhteistoimintaelimin ja neuvotteluin useimmiten selvittiin kaikella kunnialla.

Helmikuun alussa 1947 ei vielä menestytty EM-kisoissa Tukholmassa, mutta viikkoa myöhemmin MM-taistossa Lassi Parkkinen luisteli Oslossa mestariksi. Suomi oli jatkanut sotavuosien jälkeen siitä mihin niitä ennen jäätiin: Waseniuksen jälkeen seuraava ykkönen oli Parkkinen. MM-jäällä hän oli kokeillut jo 1938 Davosissa, voittanut ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1941. Ennen Oslon triumfia olivat välissä myös Suomen mestaruudet -43, -44, -46, ja sen jälkeen vielä -52. Sankt Moritzissa teekkari Lassi luisteli olympiahopeaa, oli mukana Oslossakin -52, ja taisteli pari viikkoa kisojen jälkeen viidensissä MM-kilpailuissaan, lähes 35-vuotiaana vielä hopealle. 77-vuotiaana 1994 kuollut, Suomen ensimmäiseksi vuoden urheilijaksi 1947 yhdessä juoksija Mikko Hietasen kanssa valittu Parkkinen teki pitkän päivätyön myös luisteluorganisaatioissa: ISU:n johtokunnassa 1957-64 ja SLL:n varapuheenjohtaja 1954-60.

Pentti Lammio taisteli olympiapronssin 1948 ja oli neljä vuotta myöhemmin Oslossa neljäs kympillä. Salomaan veljeksistä hankki Suomen mestaruuden ensimmäisenä Martti 1945, Kaukon vuoro tuli 1950,-53 ja -55. Hän luisteli kaksissa olympia-, neljissä MM- ja kuusissa EM-kisoissa. Kalevi Laitinen oli MM-Oslossa -47 Parkkisen voittaessa viides. Kaksien olympiakisojen kävijä voitti Suomen mestaruuden neljä kertaa.

Eevi Huttusen kausi

Luisteluliiton neljännen ja viidennen vuosikymmenen ylivoimainen naisluistelija oli Eevi Huttunen, nykyään Pirinen. Virallisesti hän oli Suomen mestari 1947-48, 1950-55, -57 ja 1959-60, mutta moraalisesti myös jo 1946. Ei ollut Eevin vika, että hän oli kilpailujen ainoa osanottaja.

Eevi Huttusella oli kaksi kansainvälistä huippuvuotta. Talvella 1951 hän luisteli maailmanmestariksi Eskilstunassa. Venäläiset olivat poliittisista syistä poissa, mutta se ei saa himmentää mestaruuden arvoa. 1960 Squaw Valleyssa, jossa naisille avautuivat vihdoin myös olympiaradat, hän saavutti 3000 m olympiapronssin. Se nosti hänet myös vuoden parhaaksi naisurheilijaksi Suomessa.

Salonen huipulle

1950-luvulla oli miehissä sukupolven vaihdos. Reino Evävaaran TUL:n luistelukoulusta nousi ensimmäisenä esiin Pälkäneen Toivo Salonen. 1952 hän pääsi jo Oslon talvikisoihin. MM-kilpailuissa Helsingissä -53 hän otti pikamatkan yllätysvoiton luisteltuaan 43,1 ja vietyään Thunbergin SE:n. 1956 Salonen oli Cortinassa Suomen ainoa mitaliluistelija, pronssia l 500 metrillä. Seuraavat kaksi olympiamatkaa eivät tuoneet mitaleita, mutta EM- ja MM-kilpailujen pikamatkoilla hän juhli 1953-61. Pitkät matkatkin alkoivat kulkea. Jännittävyydessään oli tiukinta 1959, jolloin Evävaaran tallin seuraava mies, Juhani Järvinen oli elementissään. Ensin EM-kisoissa Göteborgissa, jossa Topin sijoitukset olivat ensimmäisenä päivänä 1. ja 9., Jussin 2. ja 6. Toisen päivän 1 500 m vastaavasti Topi 4., Jussi 1. Kympillä Topi 5. ja Jussi 8. Niin oli asetelma valmis kaksi viikkoa myöhemmäksi Oslon MM-kisoihin: EM Knut Johannesen, hopeaa Järvinen, pronssia Salonen. Suomalaisille jäi hillitön jano…

Oslon huikea MM-taistelu ei hälvene mielestä. Täpötäysi Bislett huusi kaksi päivää omansa puolesta, mutta suomalaiset tekivät vahvaa työtä: Salonen 42,9 (4.), 8.25,3 (13), 2.15,8 (1) ja 17.22,8. Järvinen 43,4 (6.), 8.13,6 (3.), 2.16,2 (2.) ja 17.19,9. 12 vuoden jälkeen oli Suomella jälleen maailmanmestari Järvinen 190,15 ja hopeamies Salonen 190,83. Järvisen MM-vuoden kruunasi Squaw Valleyssa luisteltu 1500 metrin ME 2.06,3, joka kesti karvaa vaille seitsemän vuotta.

Salosella oli uran päättyessä tilillään 6 SM-kultaa, 3 hopeaa ja 2 pronssia sekä 22 matkamestaruutta, 2 TUL:n yleis- ja 6 matkamestaruutta. Järvinen ei voittanut koskaan Suomen yleismestaruutta. Hän hävisi Saloselle viisi kertaa ja kerran Keijo Tapiovaaralle ja Jouko Launoselle, joten hopeita kertyi seitsemän ja matkamestaruuksia 8. TUL:n yleismestari helsinkiläinen oli kahdeksan kertaa.

Kaija, Keijo, 2 Joukoa ja Kimmo

Seuraavina vuosikymmeninä esiin nousseet naiset ja miehet ovat jo tuttuja nykypolvelle. Kaija Mustosesta tuli Grenoblessa 1968 olympiakultamitalisti 1 500 metrillä. Hän tuki tätä Suomen naisten ensimmäistä ja ylipäänsä Suomen ainoata luistelun olympiavoittoa toisen maailmansodan jälkeen vielä 3000 metrin hopeallaan. Neljä vuotta aikaisemmin hän oli jo luistellut hopeaa 1500 ja pronssia 1000 metrillä. Kun tähän lisätään 7 Suomen mestaruutta ja tukku ennätyksiä, ovat vielä tänäänkin Oulunkylän tekojäällä erilaisissa tehtävissä puuhaavan Kulta-Kaijan tärkeimmät askelmat pähkinänkuoressa.

Vuosien 1960 ja -62 Suomen mestarilla ja -61 ja -62 hopeamitalistilla Keijo Tapiovaaralla olisi ollut edellytyksiä pitkäänkin aktiivikauteen, mutta hän joutui asettamaan ”siviili-elämän” sen edelle. Suomen ennätyksiä hän ehti parannella 18 kertaa ja luistella yksissä olympia-, neljissä MM- ja EM-kisoissa. Viime vuosina Keijo on ollut monenlaisissa liiton ja seuransa HLK:n tehtävissä, ja hänet tunnetaan erityisesti hyvistä ominaisuuksistaan kilpailujen johtajana.

Hänen jälkeensä otti ohjakset käsiinsä Jouko Launonen 1963-68. Näiden vuosien Suomen mestaruuksien yläpuolelle kohoaa vielä hänen hurja taistelunsa maailmanmestaruudesta Oslossa 1965, joka johti hänet vuoden suomalaisurheilijaksi. Vain 0,440 pistettä erotti hänet silloin mestaruudesta. Yhtä täpärästi hän hävisi kamppailun Innsbruckissa olympiapronssista vuotta aikaisemmin. Launonen luisteli 1500 m 2.11,9, Norjan Villy Haugen 0,7 sekuntia paremmin. Keski-Suomesta Kajaaniin muuttanut Launonen paranteli Suomen ennätyksiä yli 20 kertaa. Valmentajanakin hänen kädenjälkensä näkyy.

Kimmo Koskisen SM-kautta kesti vuodet 1969-72, joiden yleismestaruuksien lisäksi hän luisteli 10 matkamestaruutta. Lopetti 25-vuotiaana, jolloin oli ennätyksillään Suomen ”aateliskalenterissa” viidentenä. Tyypillinen kestävyysmatkojen mies oli kaksissa olympia-, neljissä MM- ja viisissä EM-kisoissa.

Väliotsakkeen toinen Jouko on Salakka, joka kuului Suomen edustusluistelijoihin koko 1970-luvun. Yleismestaruuden hän voitti vain kerran, 1974, mutta sen rinnalla on kolme hopeaa ja pronssia.

Linkoveden sprintteri-MM ja Niittylän valtakausi

Sprintterit saivat mahdollisuutensa muuallakin kuin olympiakisoissa ISU:n otettua ohjelmaan lyhyitten matkojen MM-kil-pailut. Suomalaisilla oli 70-luvun alussa useampiakin varteenotettavia miehiä juuri tähän lajiin, lähinnä Seppo Hänninen ja Leo Linkovesi. Ensimmäisissä MM-kisoissa 1972 kaikki meni juuri kohdalleen. Linkovesi oli tammikuun alussa luistellut 500 metrin ME:n 38,0. Sapporossa ei sujunut toiveitten mukaan, mutta Eskilstunassa Leo voitti 500 metriä molempina päivinä (38,97 ja 39,00), ja niiden rinnalla 1000 metrin sijoitukset 15. ja 16. riittivät maailmanmestaruuteen. Linkovesi oli myös saman vuoden Suomen sprintterimestari. Vahinko, että siirtyminen kehnon lopun kokeneeseen ammattilaistalliin, jossa tuli -73 MM-hopea ja 4.sija EM-kilvassa sekä -74 EM-pronssi, katkaisi lupaavan uran. ISU ei antanut amatöörioikeuksia takaisin.

Miehissä yleisluistelun Suomen mestaruuksiin pääsivät 70-luvulla kerran Raimo Hietala, Olavi Hjellman ja Olavi Köppä, jotka lukeutuivat vuosia edustusmiehistöihin, mutta sitten alkoi Pertti Niittylän valtakausi. SM-titteleissä tuli vuosien 1977-88 välillä vain kaksi ”lipsahdusta”. 1981 ja -82 oli mestarin nimi Jukka Ala-Louko.

Kymmenen Suomen mestaruuden Pertti oli koko aktiivikautensa myös Suomen edusmies arvokilpailuissa. Neljät olympiakisat, vuosittaiset EM- ja MM-kisaedustukset sekä ennätysten parannukset ovat hyvin luistelua seuraavien tiedossa. Vielä tänäänkin, jolloin Pertin tapaa Oulunkylästä joko kuuluttajan tai tv-kommentaattorin tehtävistä, hänellä on nimissään Suomen ennätyksiä, jotka selviävät toisaalta tilastotiedoista.

Mikko Mäkinen voitti SM:n kerran heti Niittylän kauden jälkeen. Sitten löytyykin vain yksi mies, Timo Järvinen, joka keräsi 1990-95 yhtä monta Suomen mestaruutta (6) kuin Fredrik Wathen, Birger Wasenius, Toivo Salonen ja Jouko Launonen. Timo Järvisen ”suman” jälkeen ovat mestaruudet vieneet Mikko Nieminen, Vesa Rosendahl ja nyt juhlavuotena Samuli Ollanketo.

Naisissa on Kaija Mustosen ajan jälkeen ollut vain yksi ”saalistaja”, Aila Tartia, jolla 7 SM-kultaa, kuten Kaijallakin. Tuula Vilkas ja Outi Ylä-Sulkava, nykyinen Aunula ovat kivunneet viiteen. Tarja Rinne on kolmen, Anneli Repola, Susanna Kantanen ja Jaana Kivipelto kahden ja Jenny Andberg yhden mestaruuden luistelija.

Miesten sprintterimestaruuksia on eniten Jouko Vesterlundilla (6), Urpo Pikkupeuralla ja Janne Hännisellä viisi, naisissa vastaavasti Paula-Irmeli Halosella, Pirjo Hyvärisellä, Jaana Kivipellolla ja Jenny Andbergilla kolme.

Tähän suppeaan katsaukseen löysin lyhyen ja ytimekkään, mutta paljon puhuvan lauseen Luisteluliiton vuoden 1993 toimintakertomuksesta: ”Vuoden lopulla saatiin vihdoin päätökseen luistelun järjestöllinen yhdistyminen. Vuoden 1994 alusta lähtien koko suomalainen pikaluistelu kokoontuu Suomen Luisteluliiton siipien suojassa.” Tätä eloa on jo ehditty kokeilla pian viisi vuotta. (VR)